Paikallisuus on yksi kasvatuksen ja opetuksen keskeisistä prinsiipeistä

Reijo Heikkinen

Professori

Oulun yliopisto

Kasvatushistorian tunnetuimmat nimet ovat jo 1500-luvulta lähtien korostaneet paikallisuuden ja oppilaiden välittömän kokemuspiirin tärkeyttä opetuksessa ja opetuksen konkretisoimisessa. Siitä puhui espanjalainen filosofi ja humanisti Juan Luis Vives jo 1500-luvulla, siitä puhui Johannes Comenius 1600-luvulla ja Jean-Jacques Rousseau 1700-luvulla, puhumattakaan muista 1800-luvun ja 1900-luvun merkittävistä kasvatusajattelijoista. 

 

Kaikessa koulutuksessa paikallisuus on ollut ja tulee olemaan keskeinen prinsiippi, sillä opetushan etenee luonnonlainomaisesti tutusta tuntemattomaan- ja läheisestä kaukaiseen -periaatteella.  Opettajan on myös helppo ja vaivaton hakea opetuksen esimerkkinsä oppilaiden välittömästä kokemuspiiristä ja heidän kotiseudultaan.  Paikallisuus on hyvin tehokas keino erilaisten asioiden havainnollistamisessa ja konkretisoimisessa. 

Vaikka siitä on puhuttu iät ja ajat ja useimmat kasvattajat ovat sen tärkeydestä yhtä mieltä, paikallisuutta kohtaan tunnetaan yhä epäluuloja ja sitä vähätellään. Moniin opettajiin on ikään kuin sisältä päin juurtunut paikallisuutta vähättelevä asenne. Tämä piirre on leimallinen usein syrjäseuduilla, jossa tutun ja turvallisen vähättely kulkee lähes veren perintönä. Se on usein periferiassa asuvien mentaalinen historiallinen ominaisuus. Sen sijaan kaukainen ja eksoottinen tuntuu aina kiinnostavammalta ja hienommalta.

Me suomalaiset, varsinkin täällä Itä-Suomessa, saamme kuin huomenlahjana kyvyn vähätellä kotikontujamme, sen maisemia, sen rakennuksia, ylipäätään kaikkea mikä liittyy kotiseutuun ja sen ihmisiin. Tullessani aikoinaan rannikolta Kajaanin opettajankoulutusyksikön palvelukseen kiinnitin huomiota juuri tähän mentaaliseen piirteeseen.

Niinpä kiinnostuin tästä asenteesta ja ryhdyin tutkimaan sitä. Kotikontuja vähättelevän mentaalisen asenteen historiaa tutkiessani olen huomannut, että ilmiön ruotimisessa on mentävä todella kaukaiseen menneisyyteen. Koska olen historiantutkija, minun täytyy tässäkin asiassa todeta, vaikka se voi kuulostaakin hieman banaalilta, että “jo muinaiset kreikkalaiset tunsivat ilmiön”.

Ensimmäiset merkit tuosta periferiaa väheksyvästä asenteesta olen löytänyt jo antiikin Kreikasta, jossa silloisen maailman keskuksen Ateenan asukkaat oppivat tietoisesti käyttämään ylimielistä asennetta hallitsemisen välineenä. Ateenalaiset käyttivät muualta, lähinnä Makedoniasta ja pohjoisilta seuduilta tulleista ihmisistä nimitystä barbaarit. Termi tarkoitti alun perin sellaista, joka puhui huonoa kreikkaa tai puhui vain epäselvästi. Käsitteeseen liittyi selvä stigma eli leima, jolla syntyperäiset ateenalaiset korottivat itsensä ylempään kategoriaan kuin ns. tullista tulleet.

Sittemmin tuo käsite barbaarit on länsimaisessa ajattelussa tarkoittanut jotain alkeellista, sivistymätöntä, jopa vähä-älyistä. Termin käyttö ja siihen liittyvä asenne on aina ollut keskusten ihmisillä tehokas hallitsemisen keino, jolla on voinut mitätöidä syrjäseutujen ihmiset ja heidän asuinpaikkansa sekä heidän älylliset tuotoksensa. Myöhemmin roomalaiset omaksuivat saman ylimielisen asenteen. He kutsuivat kreikkalaisten tapaan syrjäisten kolonioiden asukkaita barbaareiksi.  Roomalaiset käyttivät termiä mm. sanaleikissä ”Barbara barbaribus barbabant barbara barbis”, jolla tehokkaasti osoitettiin muille kuin syntyperäisille roomalaisille kaapin paikka. Roomalainen runoilija Ovidius totesi tunnetussa Valituslaulussaanjouduttuaan maanpakoon Roomasta ”Barbarus hic ego sum, quia non intellegor ulli” eli ”Täällä minä olen barbaari, koska kukaan ei ymmärrä minua.” 

Sittemmin tuo ylimielinen keskusten asenne on vakiintunut kansallisvaltioiden pääkaupunkien asukkaiden mentaaliseksi asenteeksi, jota on vuosisatoja käytetty tehokkaasti periferian alistamiseen, syrjäseutujen ihmisten leimaamiseen ja heidän kotikontujensa vähättelyyn.

Kun tuo asenne on siirtynyt sukupolvelta toiselle, syrjäseutujen ihmiset ovat lopulta itsekin sisäistäneet tuon vähättelevän asenteen ja uskoneet, että he ja heidän kulttuurinsa ja kotiseutunsa ovat vähäarvoisempia kuin keskusten ihmisten kulttuuri ja asuinseudut. Useimmissa Euroopan maissa se on ilmennyt jollakin tavoin.  Asennetta on luontaisesti vahvistanut ns. massan laki, sillä keskuksissa on aina ollut enemmän asukkaita kuin periferiassa. Keskuksiin ovat aina keskittyneet kaikki korkeakulttuurin merkittävimmät instituutiot kuten koulut ja yliopistot, teatterit, oopperat ja tiedonvälitys. Ne ovat jokainen omalta osaltaan vahvistaneet tuota aikaisemmin mainittua keskusten omahyväistä ja itseriittoista asennetta suhteessa periferiaan.  

Suomi on tässä asiassa erinomainen esimerkki. Helsingin asuva syntyperäinen stadilainen kokee olevansa aina jollakin tavoin parempi ja ihmisenä arvokkaampi kuin savukoskelainen tai enonkoskelainen. Helsinkiläiset ovat puolestaan kokeneet jonkinlaisia alemmuuden tunteita suhteessa tukholmalaisiin tai pietarilaisiin tai brysseliläisiin kulloisenkin metropolin mukaan. Samalla kun syrjäseutujen ihmiset ovat vähätelleet itseään, he ovat samalla oppineet vähättelemään omaa lähiympäristöään usein kohtalokkain seurauksin.

Kuitenkin jokainen asuinpaikka, olipa se sitten periferiaa tai metropoli, on arvokas ja tärkeä siellä asuville. Huomioimalla paikallisuuden ja korostamalla sen itseisarvoa opettaja voi tehokkaasti integroida oppilaat kotiseutuunsa ja vahvistaa heidän paikallisidentiteettiään. Paikallisuuden arvostus nousi 1970-luvulla arvoonsa muiden pehmeiden arvojen mukana. Viestimillä oli tässä tärkeä merkitys, mm. eräillä 1970-luvulla esitetyillä televisiosarjoilla. Paikallisuuden arvostusta vahvistivat mm. televisiosarja Juuret ja saksalainen tv-sarja Heimat. Niiden ansiosta ihmisillä heräsi länsimaissa mielenkiinto omia juuriaan ja synnyinseutujaan kohtaan. Samalla virisi mielenkiinto paikallishistoriaan, sukututkimukseen, kansanperinteeseen ja paikallismurteisiin. Ilmiön luultiin olevan lyhytaikainen, mutta se on jatkunut ja voimistunut koko ajan.

Meillä Suomessa kunnat ovat viime vuosina kirjoituttaneet runsaasti paikallishistorioita, pitäjänkirjoja ja kotiseututeoksia. Myös suvut ovat tehneet laajoja monisatasivuisia sukuselvityksiä. Paikallismurteita on talletettu ja niitä ollaan elvyttämässä. Meillä mm. savolaiset ovat olleet etunenässä savonkielen vaalimisessa.     

Paikallisuuden tärkeys yhteiskunnassa huomattiin myös kouluviranomaisten keskuudessa 1980-luvulla ja tuon vuosikymmenen puolivälissä voimaan tulleissa uusissa koululaeissa paikallisuudesta tuli olennainen osa opetussuunnitelmaa. Meillä paikallisuuden ja kotiseutuun liittyvien asioiden opettamisella on kuitenkin hieman pitemmät perinteet. Nimittäin jo viime vuosisadalta 1930-luvulle kotiseutuun liittyvät asiat olivat vanhassa kansakoulussa hyvin keskeisesti esillä. Kotiseutua korostettiin karelianismin, aitosuomalaisuuden ja isänmaallisuuden hengessä. Kotiseutuun liittyi myös voimakas patriarkaalinen paatos. 

Vanhassa kansakoulussa kotiseutuoppi oli hyvin keskeinen oppiaine. Siihen liittyvää pedagogista pohdiskelua oli runsaasti mm. 1930-luvun opettajalehdissä. Tunnettu kasvattaja Alfred Salmela kirjoitti vuonna 1935 Kansakoulun Lehdessä kotiseutuopetuksen merkityksestä seuraavasti:

“Varmasti on kotiseudun käyttäminen kasvatus- ja opetustyössä entisessä muodossaankin tuottanut tuloksia. Se on kehittänyt oppilasten älyä ja havaintokykyä sekä selventänyt päämääriä. Kehitystä näkyy myöskin sen ulkonaisissa saavutuksissa. Kiintyminen kotoiseen ympäristöön on loihtinut esiin monia sivistysarvoja. Kotiseutumuseoita on syntynyt sen pyrkimyksiä kohottamaan ja antamaan eläviä havaintoja esi-isien työstä sekä ympäröivästä luonnosta.

Mutta koulu ei ole pysähtynyt edes tähän. Se on jatkanut syventymistään kotiseutuun. Nykyään mennään jo itse luontoon ja muistoesineiden luo; opiskelu on muodostunut paikallaan olevien esineiden ja ilmiöiden havaitsemiseksi ja niistä saatujen tiedonmurujen kokoamiseksi yleistiedoksi. Näin on vähitellen tultu yleisopetukseen tai ehkä paremmin sanoen yleisopiskeluun.”

Sodan jälkeen vanhan läpäisyperiaatteella opetetun kotiseutuopin merkitys väheni ja se kuihtui pois viimeistään 1960-luvulla, jota vuosikymmentä voidaan pitää lähiympäristöön orientoivan opetuksen aallonpohjana. Seuraavan vuosikymmenen lopulla paikallisen aineksen opetus kuitenkin lisääntyi kouluopetuksessa, mutta myös opettajankoulutuksessa siihen ryhdyttiin kiinnittämään entistä enemmän huomiota. 

Edesmenneessä Kajaanin opettajankoulutusyksikössä korostettiin 1970-luvulta lähtien voimakkaasti ympäristöön orientoivan opetuksen ja kotiseutuun liittyvän tietouden tärkeyttä. Laitoksessa oli liki 30 vuotta kotiseutupedagogiikka-nimen kurssi, jossa tulevat luokanopettajat saivat tiedolliset ja taidolliset valmiudet paikallisen aineksen opettamiseksi kouluissa.

Mainitun jakson aikana opiskelijat perehtyivät niihin työtapoihin, joita kotiseututietouden opettamisessa voitiin käyttää. Lisäksi he perehtyivät opetuksen sisältöihin ja laativat suppeahkon tutkielman jostain itselleen läheisestä aiheesta didaktisine sovelluksineen. Kurssin tavoitteena oli lisäksi se, että tulevat opettajat kykenivät vahvistamaan myös oppilaiden kotiseutuidentiteettiä.  Ympäristöön orientoivassa ja paikallishistoriaan pureutuvassa opetuksessa mm. etymologialla on keskeinen merkitys. Keskeisenä tavoitteena on selvittää erilaisten tutkimusten ja lähteiden avulla, mistä paikkakunnan nimet juontuvat. Kotiseudun nimien alkuperä antaa lapsille ja nuorille aivan uuden ulottuvuuden kotiseutuun.

Meillä Suomessa on viime vuosina selvästi havaittu, mihin hallitsematon maaltamuutto ja maassamuutto voivat johtaa. Kymmenet tuhannet ovat joutuneet muuttamaan työn perässä Itä- ja Pohjois-Suomesta pääkaupunkiseudulle. Muuttoliikkeen seurauksena Itä- ja Pohjois-Suomi vääjäämättä autioituvat, talot jäävät tyhjilleen ja eteläinen Suomi pullistelee väkeä ja muuttajille on rakennettava uudet asunnot, koulut ja muut palvelut. 

Paikallisuutta on ryhdytty viime aikoina eri puolilla Eurooppaa arvostamaan. Tämä tulisi huomioida myös kouluopetuksessa. Valitettavasti kouluopetus raahaa aina parikymmentä vuotta jäljessä yhteiskunnan tarpeita. Uskon, että fiksuimmat opettajat kuitenkin ymmärtävät paikallisuuden merkityksen kouluopetuksessa ja osaavat hyödyntää sitä läpäisyperiaatteella eri oppiaineissa myös nuorimpien eurooppalaisten kasvatuksessa.

Uskon, että tulevaisuuden suomalaiset ovat aikaisempaa tietoisempia ja ylpeitä omista juuristaan, kotiseudustaan ja sen erityispiirteistä. Internetistä, televisiosta ja erilaisista viestimistä sekä kansainvälistymisestä huolimatta kaikki ihmiset elävät edelleen jollakin paikkakunnalla ja kokevat varmasti jonkin alueen muita läheisemmäksi. Suurimmalla osalla ihmisistä on juuret jossakin kylässä tai kaupungissa, jonka he tuntevat kotiseudukseen. Aitoja kosmopoliitteja, jotka ovat kotona kaikkialla, on hyvin vähän. Tämä on fakta, jota ei pitäisi unohtaa. 

                                                                                 

/Reijo Heikkinen/

Professori

Kajaani
reijo.a.heikkinen@oulu.fi