Paikannimet tutkimuskohteina
Tuomo Jämsä
Filosofian tohtori, dosentti
Vihanti
Viime kesästä saakka olen tutkinut Vihannin paikannimiä. Vihantia ei vuoden 2013 alusta itsenäisenä kuntana enää ole vaan se kuuluu Raahen kaupunkiin. Kun käyn päiväkävelyllä Lumimetsässä Varpuojan kujalla, tiedän silloin olevani Raahen kaupungin itäreunalla. Muutaman sadan metrin päästä alkavat Haapaveden ja Oulaisten kaupungit. Kaupunki kuntamuotona on katsottu arvokkaammaksi kuin maalaiskunta.
Kotikylässäni Iin Olhavassa kaupunkilaisuuden ja maalaisuuden vastakohta ilmeni itseironiana. Jos jokin asia vaikutti vähintään kyseenalaiselta, kylän tyylin vastaiselta, sanottiin: "Sillehän nauravat Kemin lehmätkin" (jotka siis kaupunkilaislehminä olivat olevinaan niin arvostelukykyisiä), tai "Anteeksi maalaisuuteni", mikä jo kielen muototasolla ilmensi, ettei anteeksipyyntö jostain teosta tai sanankäytöstä ollut aito. Kunnian- tai surunosoituksena Vihannin muutosta kaupunkiin on suunniteltu Vihannin kirja II:sta, ja siihen pitäisi tuleman myös tiettyjä keskeisiä ongelmallisia paikannimiä selittävä artikkeli. Vihannin kirja I ilmestyi 1987. Silloin ei Vihannin olemassaoloa tuntunut uhkaavan kukaan eikä mikään. Sitä paitsi: kuntaliitoshan ei ole kuolemantuomio. Vihanti on olemassa edelleenkin, historiallisesti ja ihmisten mielessä, vaikka sennimistä kuntaa ei enää olekaan.
Nimistöntutkimus eli onomastiikka (< kreikan onoma'nimi') on kielitieteen vaikeimpia lajeja. Suomen kieltä sanan laajassa merkityksessä on puhuttu tuhansia vuosia, kenties pian Pohjanlahden ja Perämeren paikoin jopa kahden kolmen kilometrin korkuisten jäävuorien sulamisen jälkeen tai ainakin kun saviastioita alettiin koristella tyypilliseen suomalais-ugrilaiseen eli kampakeraamiseen tyyliin, astioitten reunat ikään kuin kammalla vetäisten. Tyypillinen kampakeramiikka kukoisti kuutisentuhatta vuotta sitten.
Nimien ikä vaatisi oman tutkimisensa, vertailevan analyysin. Nykytiedoin se ei ole mahdollista. Tiede muuttuisi arvailuksi. Tieteellinen tieto ylipäänsä on todennäköistä vaikka ei välttämättä ehdottomasti totta. Arvailtaessa voidaan puhua todennäköisyydestä vain subjektiivisesti. Onomastiikan tekee vaikeaksi, että monet nimet ovat ainakin vuosisatoja elleivät peräti vuosituhansia vanhoja. Nimien alkuperän päätteleminen vaatii monimutkaisten kielihistoriallisten suhteiden tuntemusta ja johtopäätösten kurinalaista logiikkaa.
Nimet kuten sanatkin koostuvat kolmesta sisäkkäisestä osasta: 1) merkistä eli nimestä, 2) merkityksen etymologiasta eli siitä, mitä nimi on alkuaan tarkoittanut, ja 3) tarkoitteesta eli nimen kohteesta eli referentistä, paikasta, jolle nimi on annettu. Lumimetsän eteläpuolella lähellä Oulaisten rajaa on Hula-aho eli Hulanaho. Aho-loppuisia yhdysnimiä on Vihannissa runsaasti. Ne viittaavat kaskiin, savolaisten ja seudulla jo ennen heitä asuneiden kaskitalonpoikien polttamiin kaskiin. Kun kaski oli poltettu eivätkä erityisesti puuntuhkan ja maan palaneen pintakerroksen antamat lisäravinteet enää riittäneet viljan tai nauriin tuottamiseen, se jäi ahoksi. Entisten kaskien ravinteet riittivät ahoilla vielä hyväkasvuiseen heinään ja innostivat karjanhoitoon. Hula-aho on aikoinaan ollut kesäisen karjanhoidon keskus. Kirjakielessä käytetään sanaa hulevedet sade- ja sulamisvesistä. Hula-aho on entistä tulvaniittyä. Vettä ja sen mukana ravinteita virtasi niityille ympäröiviltä korkeammilta kankailta ja niistä muinaisen merenlahden poukamista, jotka olivat maan noustessa jääneet vesiperiksi. Niissä vesi tulvan aikaan nousi yli äyräittensä ja peitti tulvaniittyjä. Vedet kuljettivat lietteen mukana ravinteita, höystivät maaperää ja kasvattivat heinää. Hula-aho ei suinkaan ollut ainoa seudun tulvaniityistä. Maan nousemisen ja veden yhteys loi pohjaa Vihannin ja sitä ympäröivien alueiden karjanhoidolle.
Rehusta oli talvella pulaa kautta Suomen. Historiantutkija Gunnar Suolahti kertoo 1912 ilmestyneessä Suomen pappiloita käsittelevässä kirjassaan, että kesällä niitetty heinä riitti yleensä enintään jouluun. Monin paikoin tunnetaan yhä sanonta, miten joku "itkee kuin ruokkolehmä". Jos köyhässä mökissä ei ollut lehmälle heiniä, lehmä piti panna ruokolle sellaiseen taloon, jossa syötävää oli. Ruokkolehmän sanottiin itkevän orpouttaan. Hevonen sai parhaan ruoan, ja lehmät joutuivat joululta syömään hätäruokaa, jopa hevosensontaa. Keski- ja Pohjois-Pohjanmaa olivat parhaat karjamaakunnat. Vesistöjä, joiden reunoilla kasvoi heinää, oli siellä enemmän. Silti myös Pohjanmaalla karja oli säännöllisesti ummessa koko keskitalven – merkki siitä, että ravintoa ei ollut tarpeeksi.
Lumimetsän kylän karja koottiin kesäksi yhteislaitumelle Hula-ahoon. Sen alueella on yhä Navettakangas-niminen talo. Nimi tulee siitä, että paikalla on joskus taannoin ollut kesänavetta. Siellä on ollut navetan lisäksi ainakin yksi niittypirtti, jossa kauempaa tulleet saattoivat yöpyä heinänteon aikaan. Navettakankaita on Vihannissa kaksi muutakin: toinen kirkonkylässä Rantasenjärven tuntumassa, toinen Hanhelanperällä Luoteis-Vihannissa. Ne ovat nykyisin metsäalueita. Hula-ahon ruokailupaikan nimenä näyttää olleen Pataässä. Nokkela nimenkeksijä on huomannut, että padan ympärillä saatettiin läiskiä myös korttia sillä aikaa kun varttuneempi väki oikaisi aterian jälkeen hetkeksi pitkälleen. Kortit ja kortinpeluu on verraten moderni asia. Jäljet vievät 1800-luvulle tai jopa 1900-luvun alkupuolelle, vaikka Hula-ahon tulvaniityt ovat tietysti olleet käytössä jo paljon aiemminkin.
Karjateema on keskeinen Vihannin nimihistoriassa. Jo vuosituhansia sitten huuhtoivat silloisen merenlahden vedet Hula-ahon rantoja. Kun merenlahti kuivui ja maa joutui vedenpeittoon vain tulva-aikaan, tuli kohoavista ja kuivuvista maista hyviä luonnonniittyjä. Hula-ahon rantamien merenlahti ylsi aikoinaan Hula-ahosta länteen Kauraperälle ja ohikin. Omassa tekeillä olevassa tutkimuksessani sanon sitä Piipsan altaaksi. Nykyisin 30 km pitkä Piipsanjoki laski Piipsan altaaseen silloin kun se vielä oli merenlahtena. Maa kohosi. Piipsanjoki erottui omaksi väyläkseen, ja jokea ympäröivä alava maa, Piipsan allas, täyttyi vedellä vain tulva-aikaan. Kartassa lukee Piipsa ainoastaan tietyllä kohtaa Piipsanjokivarressa. Piipsan tulva-allas on ollut olemassa koko alueensa peittävänä vielä muutamia vuosisatoja sitten. Silloin olivat kai parhaimmillaan laajan tulva-alueen luonnonniityt. Siitä kertovat tiedot altaan lukuisista niittypirteistä. Nimi Piipsa tulee heinää tarkoittavasta sanasta piippa (~ piippo). Oletettu kehitys: *piipaš > piipas > piipsa 'heinävä, heinäinen paikka' (vrt. pereš > pereh > perhe 'alk. 'jonkun, isän ja äidin, perässä oleva'). Sekä perhe- että piipsa-sanojen kehityshistoriassa on tapahtunut ns. metateesi eli äänteiden paikanvaihto: h on siirtynyt e:n ohi r:n viereen; p ja s ovat löytäneet samoin toisensa. Koko Piipsanjoki on saanut nimensä Kauraperän Piipsan altaasta. Aarne Mämmelä on kirjoittanut Kauraperän asutushistorian (2011) ja katsoo siinä Piipsan ulottuneen luonnonniittyinä laajalle alueelle Piipsanjoen pohjoispuolella.
Lumimetsän kylän Mäntyniemenperä ja sen jatkeena oleva maasto näyttävät muodostaneen kannaksen, joka korkeampana erotti Alpuanjärven Piipsan altaasta. Alpua on toinen Vihannin pääkylistä, toinen on kirkonkylä. Alpua sijaitsee Itä-Vihannissa alle kymmenen kilometrin päässä Lumimetsästä. Kylän nimen alkuperästä on kiistelty tutkimustasollakin. Todennäköistä on, että Alpuan nimi tulee Alpua(n)järvestä. Sen rannoilla ja saarilla on kasvanut paljon heinää. Heinärikkaus on antanut nimen järvelle ja sitten myös niille karjanhoitajille, jotka asettuivat asumaan järven rannalle ja muodostivat kiinteän asutuksen, kylän. Kylä on syntynyt mahdollisesti joskus pronssikaudella eli viimeistään noin 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Alpua-nimi on todennäköisesti peräisin sanasta alpiheinä. Se esiintyy Lönnrotin sanakirjassa 1880. Lönnrotin alpiheinälleantamat merkitykset sopivat luonnonheinälle yleensä tai jollekin sen laajalle ryhmälle. Nimen kehityshistoria on ollut seuraava: alpi + -ua = Alpua. Johdin -ua on vanha paikannimijohdin, kuten esimerkiksi nimet Ranua ja Rokua osoittavat. Nimien alku- eli määriteosan loppuvokaali on sulautunut paikannimijohtimen u:hun. Lönnrot ei mainitse sanakirjassaan sanaa alpi omana ilmauksenaan, mutta 14 vuotta aiemmin ilmestyneessä suomalaisen kasviopin uranuurtajateoksessa Flora Fennica hän määrittelee ainakin kaksi kasvilajia, joista hän käyttää alpi-nimeä: ranta-alven ja terttualven. Kasvit tunnetaan sennimisinä yhä. Alpion siitä päätellen ollut olemassa myös itsenäisesti, perussanana. Sanakirjan yhdyssanaa alpiheinä pitäisi tarkastella päinvastoin kuin yhdyssanoja yleensä tarkastellaan. Alpi- onkin perusosa, ja -heinä määrittää mikä alpi on.
Vihannin nimi on joskus liitetty yhteen viha-sanan kanssa. Eräs kirjoittaja 1960-luvun lopulta on pitänyt Vihanti-nimeä lyhentymänä yhdysnimestä Vihantie. Viha tarkoitti vanhassa kirjasuomessa myös sotaa (vrt. sanaan isoviha). Hänen mukaansa Vihanti olisi sijainnut Pohjois-Savon kautta kulkeneen ikivanhan sotatien varrella ja siitä saanut nimensä. Vihanti-nimen muoto-opillinen eli morfologinen rakenne perustuu kantasanaan viha ja siihen liitettyyn johtimeen -nti. -nti on -nta-johtimen rinnakkaismuoto. Kielestä kadonnut yleisnimi *vihanti on korvattu muodolla vihanta. Sanan vihanta merkitys johtaa suoraan Vihanti-nimen alkuperään ja myös sen tarkoitteeseen eli referenttiin. Vihannin kirkonkylässä on kolmen järven ketju, kukin järvi: Kirkkojärvi, Saarelanjärvi ja Rantasenjärvi melkein kiinni kasvaneena toisiinsa. Ne on kuivattu maaperältään hedelmällisinä mutta ovat nykyisin uudelleen vesitettyinä kirkonkylän ihastuttava maisemallinen sydän. Keskiajalla järvet muodostivat yhden kokonaisuuden. Vanhoissa asiakirjoissa järvikokonaisuutta kutsuttiin Vihajärveksi. Sittemmin järveä on sanottu myös Vihanti- tai Vihanninjärveksi, ja sen lähellä sijaitseva kylä on saanut nimen Vihanti.
Kuten todettu, vihanti ja vihanta ovat tarkoittaneet samaa: kasvillisuudeltaan rehevää, vehreää ja vihreää. Nämä ominaisuudet ovat tietenkin liittyneet järviin ja niiden rantoihin. Karjankasvattajille Vihanti on ollut täydellinen paikka.
Vihanti-nimen kantasana viha kuuluu suomen kielen vanhimpaan lainasanakerrostumaan. Kaisa Häkkisen Nykysuomen etymologisen sanakirjan (2004: 1483) mukaan viha on alkuaan indoiranilainen eli arjalainen laina. Sen alkumuoto *viša ja sen johdokset ovat tarkoittaneet avestan kielessä myrkkyä ja pehlevissä sen lisäksi myös sappea. Kreikan viruson juuriltaan sama sana. Sekin tarkoittaa siis alkuaan myrkkyä.
Suomen kielessä on alkuperäinen š kadonnut ja korvattu germaanisesta vaikutuksesta h:lla. Näin on višasta tullut viha. Antiikin lääketiede Hippokrateesta ja Galenoksesta alkaen perustui ns. humoraalioppiin (< latinan hῡmor 'neste', nykykielen sana huumori liittyy alun perin nesteille ominaiseen liikkuvuuteen ja joustavuuteen). Oppi perustui ruumiinnesteiden: veren, liman sekä mustan ja keltaisen sapen tasa- tai epätasapainoon. Tunteet kertoivat ruumiinnesteiden tilasta. Jukolan Juhanilla tunnetusti olivat suuttumuksen rajat kovin lähellä. "Sappeni kiehuu!" hän silloin varoitti veljiään, varsinkin Eeroa. Kateus ja viha kuuluivat yhteen. Vieläkin voidaan sanoa, että joku on 'vihreä kateudesta'. Tällöin pannaan ajatus kulkemaan samaa rataa kreikkalaisen lääketieteen perinteen kanssa. Antiikin lääketiede on elänyt voimissaan jopa melko lähelle omaa aikaamme ja elää puheessa siis jopa nykyään. Vihreitä kasvoja en ole koskaan nähnyt, vaikka tiedämme hyvin, kuinka yleistä ja peri-inhimillistä myrkkyä viha ja kateus ovat. Viha ja kateus on kytketty aikanaan sappinesteen kellanvihertävään väriin. Sanat vihreäja vehreä kuuluvat historiallisesti yhteen. Luonnon vihreä vehreys, kasvun ihme, saavat meidät tyystin unohtamaan sanojen viha ja vihanta välisen alkuperäisen yhteyden.
Olen tutkimassa kaikkiaan pariasataa vihantilaista paikannimeä. Kokonaisuutena ne osoittavat, että pienellä maaseutupaikkakunnalla on ollut tavattoman rikas elämisen kulttuuri. Tähän juttuun valitut nimet todistavat karjanhoidon erityisasemasta Vihannin synnyssä. Karjanhoitaja-maanviljelijät perustivat kiinteän asutuksen. Karjanhoidosta ja kaskitalonpojista kertovien nimien edeltäjät liittyvät erätalouteen. Kyliä ja periä ei kuitenkaan vielä siihen aikaan ollut. Metsästäjät ja kalastajat asuivat enimmäkseen omissa oloissaan ja taivalsivat pitkiä matkoja saaliittensa perässä omille erämailleen ja kalavesilleen, jotka he tai heidän perhekuntansa olivat joskus vallanneet itselleen. Valtausperiaate päti ennen lainsäädäntövaltaan perustuvaa maanjakoa.
Tuomo Jämsään
Kommentit
Lähetä kommentti